Demokratiaa ovelta ovelle

Kirjoittaja: Tomi Lassi, ECP-koordinaattori, Deliberatiivisen demokratian instituutti ry

Deliberatiivisen demokratian instituutti (DDI) on osa kansainvälistä Sortition Network -verkostoa, joka osallistuu EU-kansalaispaneelien järjestämiseen. Sortition voitti EU-komission kilpailutuksen ja vastaa eurooppalaisten kansalaispaneelien osallistujien rekrytoinnista vuosina 2026–2028. DDI huolehtii Suomen osuudesta tässä työssä.

Touko–kesäkuussa 2026 rekrytoitiin osallistujia European Citizens’ Panel on Democratic Resilience -paneeliin jalkautumalla Sortitionin satunnaisesti valitsemille asuinalueille Oulussa, Mynämäellä ja Riihimäellä. Alueet käytiin järjestelmällisesti läpi ovelta ovelle: ovensa avanneet kutsuttiin henkilökohtaisesti rekisteröitymään paneelin mahdollisiksi osallistujiksi, muille jätettiin kutsu postilaatikkoon. Rekrytointityö nosti jälleen esiin kysymyksen, jota satunnaisotantaan perustuvissa kansalaispaneeleissa ei saisi ohittaa: miten varmistetaan, että osallistumisen mahdollisuus on aidosti saavutettavissa myös niille, jotka eivät tavallisesti osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Kolme suomalaista Brysselissä

Tätä kirjoittaessani tämän EU-kansalaispaneelin kolme suomalaista osallistujaa ovat juuri kotiutuneet Brysselistä paneelin ensimmäisestä tapaamisesta. He liittyivät 150 satunnaisotannalla valitun EU-kansalaisen joukkoon, joka kokoontui pohtimaan, miten demokratian kriisinkestävyyttä voitaisiin vahvistaa Euroopassa. Paneelin aiheena on siis tällä kertaa demokraattinen resilienssi eli demokratian kyky kestää ja selviytyä erilaisista ulkoisista ja sisäisistä paineista. Keskustelun teemoja olivat muun muassa disinformaatio, luotettava tieto, medialukutaito, kansalaisten osallistumismahdollisuudet ja luottamus demokraattisiin instituutioihin.

Kokonaisuuteen kuuluu myös kaikille avoin verkkokeskustelu. Sen kautta muutkin kuin paneelin jäsenet voivat tuoda esiin näkemyksiään demokratian vahvistamisesta. Kansalaispaneelissa puolestaan nämä 150 satunnaisesti valittua ihmistä saavat aikaa perehtyä aiheeseen, kuulevat erilaisia asiantuntijanäkökulmia ja keskustelevat niistä yhdessä. Tavoitteena on, että paneeli muodostaa keskustelun perusteella suosituksia Euroopan komissiolle. Näin verkkokeskustelu ja kansalaispaneeli täydentävät toisiaan: toinen tarjoaa laajan osallistumiskanavan, toinen mahdollistaa syvällisen ja puntaroivan keskustelun pienemmässä, väestöä monipuolisesti edustavassa joukossa.

Tällä kertaa olin ensimmäistä kertaa itse päävastuussa suomalaisten osallistujien rekrytoinnista. Rekrytoinnissa lähestyttiin tällä kertaa ihmisiä Oulussa, Mynämäellä ja Riihimäellä arvan osoittamilla asuinalueilla. Tarkoituksena ei siis ole löytää ihmisiä, jotka oma-aloitteisesti ilmoittautuvat mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, vaan erityisesti tavoittaa myös niitä, jotka eivät yleensä siihen aktiivisesti osallistu. Tässä kohtaa törmätään osallistumisen paradoksiin. Ihmiset, joilla on paljon kokemusta matkustamisesta, kansainvälisestä kanssakäymisestä ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta, kokevat tällaisen mahdollisuuden yleensä melko vaivattomaksi. Itse olen matkustanut nuoresta lähtien paljon ja tottunut käyttämään useita kieliä. Siksi minun on täytynyt tässä prosessissa tietoisesti pysähtyä pohtimaan, kuinka erilaiselta sama tilanne voi tuntua ihmiselle, jonka elämässä ulkomaanmatkat, kansainväliset kohtaamiset tai yhteiskunnallinen keskustelu eivät ole arkipäivää.

Osallistumisen esteet eivät välttämättä ole suuria yksittäisiä ongelmia. Ne voivat muodostua monesta pienestä kynnyksestä. Miten vastaan tuntemattomalle ihmiselle, joka tulee kertomaan kansalaispaneelista? Uskallanko lähteä mukaan? Pärjäänkö matkalla? Miten löydän Brysselissä oikeaan paikkaan? Miten keskustelen muiden eurooppalaisten kanssa? Mitä jos en tiedä tarpeeksi EU:sta tai käsiteltävästä aiheesta?

Ketkä pääsevät aidosti mukaan

Myös paneelissa ja koko prosessissa käytettävä kieli on kiinnostava pohdinnan aihe. Paneelin osallistujille järjestetään laadukas tulkkaus omalle äidinkielelle, joten kielitaito ei muodostu varsinaiseksi esteeksi keskustelulle. Silti vieraskielisessä ja kansainvälisessä ympäristössä toimiminen voi jännittää. Viestintä tuntemattomien ihmisten kanssa voi olla tottumattomalle haastavaa jopa omalla äidinkielellä, varsinkin jos keskustellaan aiheista, joita ei ole omassa arkielämässään tottunut juurikaan ruotimaan.

Siksi tasa-arvoinen osallistuminen ei tarkoita vain sitä, että kaikille tarjotaan sama mahdollisuus. On huolehdittava myös siitä, että erilaisista lähtökohdista tulevilla ihmisillä on tosiasialliset mahdollisuudet käyttää tämä mahdollisuus. Kansalaispaneelissa tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi huolellista rekrytointia, ennakkomateriaaleja ja henkistä valmistautumista (esimerkiksi yhteiset etätapaamiset ennen ensimmäistä matkaa), matkajärjestelyjen tekemistä mahdollisimman helpoiksi, riittävän selkeää ennakkoviestintää ja tukea sekä turvallisen keskusteluympäristön rakentamista.

Tämä on tärkeää siksi, että perinteisissä osallistumisen muodoissa kansalaisaktiivisuus kasautuu helposti samoille ihmisille. Puolueissa, järjestöissä, valtamediassa ja muilla julkisen keskustelun areenoilla ihmiset, joilla on valmiiksi aikaa, voimavaroja, tietoa ja kokemusta yhteiskunnallisesta osallistumisesta ovat reilusti yliedustettuja. Erityisen näkyviä ja kuuluvia ovat usein keski-ikäiset ja sitä vanhemmat, keskimääräistä korkeammin koulutetut ja taloudellisesti hyvin toimeentulevat kansalaiset. Tämä ei ole heidän vikansa eikä heidän osallistumistaan pidä vähätellä. Ongelma syntyy siitä, jos heidän näkemyksensä alkavat edustaa mielikuvaamme koko yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Demokratian kestävyys rakentuu osallistujista

Satunnaisotantaan perustuvien kansalaispaneelien keskeinen lupaus lienee tässä. Kun osallistujia ei valita sen perusteella, kuka ilmoittautuu aktiivisesti mukaan, voidaan keskusteluun saada ihmisiä, jotka muuten jäävät helposti yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle. Tavoitteena ei ole löytää valmiita asiantuntijoita vaan rakentaa keskustelutilanne, jossa tavallisten kansalaisten erilaiset kokemukset pääsevät aidosti vaikuttamaan lopputulokseen.
Tämän vuoksi rekrytointi on paljon muutakin kuin tekninen vaihe ennen varsinaista kansalaispaneelia. Se on olennainen osa deliberatiivisen prosessin laatua. Jos tietynlaisten ihmisten on lähtökohtaisesti helpompi sanoa kutsulle kyllä kuin toisten, pelkkä satunnaisotanta ei vielä takaa moninaista osallistujajoukkoa.

Ehkä juuri tässä piilee kansalaispaneelien järjestämisen suurin käytännön haaste – ja samalla niiden suurin mahdollisuus. On tehtävä paljon työtä, jotta mukaan saadaan myös ihmisiä, jotka eivät normaalisti osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta kun siinä onnistutaan, lopputulos voi olla jotakin sellaista, mihin perinteisillä osallistumisen tavoilla ei koskaan päästä.

Tällä hetkellä kolme suomalaista osallistujaa on juuri palannut Brysselistä ensimmäisestä EU-tason kansalaispaneelistaan ja varmasti miettii prosessin seuraavia vaiheita: etätapaamisena järjestettävää toista työstöviikonloppua lokakuussa sekä paneelin johtopäätökset ja julkilausuman viimeistelevää uutta reissua Brysseliin marraskuussa. Tämä heidän matkansa on pieni osa suurempaa eurooppalaista prosessia, jossa pyritään selvittämään, miten demokratia voisi kestää paremmin muuttuvan toimintaympäristön paineita. Samalla se muistuttaa konkreettisesti siitä, että demokraattinen resilienssi ei ole vain tai edes pääasiassa instituutioiden ominaisuus. Resilienssiin vaikuttaa erityisesti se, ketkä pääsevät aidosti mukaan keskustelemaan demokratiasta, millä edellytyksillä he voivat osallistua ja kuinka hyvin he täten saavuttavat osallisuuden tunnetta yhteiskunnassamme ja laajemmin osana eurooppalaista demokratiaa.

T&K-päivä 2025: Demokraattinen talouspäätöksenteko kaipaa selkokielisyyttä ja vaihtoehtoja

Kirjoittaja: Katariina Kulha

Valtionvelka, talous ja säästöt ovat viime vuodet olleet julkisen keskustelun kestoaiheita Suomessa, mutta keskustelussa tuntuu harvoin kuuluvan muiden kuin virallisten talousviisaiden, huippuvirkamiesten ja valtakunnanpoliitikkojen ääni. Päätimme siksi avata DDI:n toimintavuoden 2025 keskustelulla taloudesta ja demokratiasta.  Vuotuisessa tutkimus- ja kehityspäivässä halusimme herätellä ajatuksia talouspäätöksenteon avoimuudesta ja kysyimme, ovatko talous ja demokratia etääntyvä pari? Päivän teeman inspiroimana Demos Helsingin tiloihin kokoontui tammikuisena perjantaiaamuna liki nelikymmenhenkinen joukko aihetta puntaroimaan. Summaan alla päivän sisältöä ja omia oivalluksiani keskusteluista.

Pöyhiäksemme talouspäätöksentekoa eri näkökulmista olimme kutsuneet aamun avaajiksi kolme puhujaa: Pauli Salorannan Sitrasta, Heini Kinnusen Femtie-hankkeesta ja Lauri Holapan Uuden talousajattelun keskus UTAKista. 

Pauli Saloranta esitteli puheenvuorossaan Sitran kokeiluja, joissa satunnaisvalitut kansalaispaneelit osallistuivat kotikuntiensa talouden suunnitteluun ottamalla kantaa johonkin keskeiseen kuntansa talouden kysymykseen, esimerkiksi säästöjen kohdentamiseen kunnan tiukassa taloustilanteessa. Kansalaispaneelit tekivät suosituksia kunnan luottamustoimijoille ja valmistelijoille päätöksenteon tueksi, ja suosituksia myös huomioitiin kuntien budjeteissa. Paulin esittelemistä tuloksista oman huomioni kiinnitti se, että ainakin osa paneeleista painotti pitkäjänteisyyden tarvetta talouspäätöksenteossa: esimerkiksi ennaltaehkäiseviä palveluita puolustettiin. Jyväskylässä kansalaispaneeli oli puolestaan todennut, että kaupungin talouden tasapainotuksessa on otettava huomioon myös muiden hallinnon tasojen (valtio ja hyvinvointialue) toteuttamat säästöt, kun säästöjen kohdentumista mietitään. Kuntalaiset siis hahmottivat taloutta  kokonaisuutena, eivät vain siilomaisesti joko valtio-, alue- tai kuntatason kautta.

Heini Kinnusen puheenvuoro otsikolla “Talouskeskustelun inklusiivisuus Suomessa” pohjautui Femtie-tutkimushankkeen tuloksiin, joista oli myös julkaistu hiljattain kirja. Heini kiinnitti puheenvuorossaan huomiota julkisen talouskeskustelun ulossulkevuuteen: yhtäältä tiedostamatta tai tietoisesti käytetty asiantuntija-jargon tekee talousaiheista tarpeettoman vaikeaselkoisia, ja toisaalta ei-talousasiantuntijoiksi mielletyt, taloudesta puhuvat henkilöt saattavat kohdata puheenvuorojensa vähättelyä henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi, esimerkiksi naiset sukupuolensa perusteella.  Avoimelle ja yhdenvertaiselle päätöksenteolle tällaiset ulossulkevat keskustelun piirteet ovat tietenkin myrkkyä, sillä ne köyhdyttävät päätöksiin liittyvien näkökulmien kirjoa. Heini huomautti myös, että talouspoliittisissa keskustelussa monet hyvin poliittisekin päätökset esitetään välillä teknisinä, ei-poliittisina kysymyksinä.

Politiikan ja talouspäätöksenteon suhdetta valotti puheenvuorossaan lisää UTAKin Lauri Holappa, joka tarkasteli taloutta ja demokratiaa finanssipolitiikan sääntöjen näkökulmasta. Finanssipolitiikan säännöt tarkoittavat erilaisia ohjenuoria ja lakeja, joilla valtiot pyrkivät pitämään taloutensa tasapainossa – siis usein rajoittamaan liiallista menojen kasvua ja velkaantumista. Suomessa esimerkki tällaisesta säännöstä ovat valtion budjetin menokehykset, joita puolueet hallituksen kokoonpanoon katsomatta yhteistuumin budjettia laatiessaan noudattavat. Myös EU:lla on omat sääntönsä jäsenvaltioiden velanottoon liittyen.

Finanssipolitiikan säännöt ikään kuin rajaavat tietyt talouspolitiikan kysymykset pois poliittisen päätöksenteon agendalta, kun vaikkapa hyväksyttävä valtion velkaantumisen aste tulee annettuna. Tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä Laurin mukaan monet sääntöjen perustana olevat oletukset ovat puhtaasti teoreettisia eivätkä kuvaa talousjärjestelmän tosiasiallista toimintaa. Säännöt ovat myös epäsuhtaiset sikäli, että ne kyllä pyrkivät estämään liiallisen menojen kasvun, mutta eivät liian kireitä leikkauksia, vaikka leikkaukset uhkaisivat talouden tasapainoa. Poliitikkoa, joka yrittää kyseenalaistaa finanssipoliittisia sääntöjä, ei puolestaan katsota hyvällä. 

Laurin puheenvuoro herätti ainakin itseni kysymään, onko poliittinen päätöksenteko alisteista talouden säännöille, kun tilanteen pitäisi – ainakin demokratian näkökulmasta – olla toisin päin? Alustuksien jälkeen järjestetyssä avoimessa paneelikeskustelussa asia pohditutti myös. Se, miten rahavirtoja, materiaa ja työtä yhteiskunnassa ohjataan, koskettaa ihan jokaista, ja niinpä myös muiden kuin talousasiantuntijoiden pitäisi näihin kysymyksiin voida ottaa kantaa. Silti taloutta koskeva päätöksenteko tuntuu paikoin valuneen itseni kaltaisten “rivikansalaisten” ulottumattomiin sekä ymmärryksen että demokraattisen kontrollin osalta. 

Viime vuosina Suomen kunnissa on kyllä yleistynyt vauhdilla osallistuva budjetointi, mutta siinä summat ovat pieniä suhteessa kunnan koko budjettiin, ja valta varojen kohdistamisesta rajattua. Kunnan talouden suunnitteluun osallistuvat kansalaispaneelit sen sijaan ottavat laajemmin kantaa talouteen. Kenties tällaiset kuntatason demokratiainnovaatiot yleistyessään auttavat avaamaan keskustelua talouspäätöksenteon periaatteista myös valtakunnallisella tasolla, ikään kuin alhaalta ylöspäin.

Aamupäivän mittainen tapahtuma päättyi pienryhmäkeskusteluihin, joissa pohdittiin etenkin kolmea kysymystä:

  • Mitä pitäisi tehdä talouspäätöksenteon demokraattisuuden lisäämiseksi?
  • Ketkä ovat ratkaisevia toimijoita talouspäätöksenteon demokraattisuuden lisäämisessä? 
  • Mihin kysymyksiin talouspäätöksenteossa erityisesti kansalaisten pitäisi voida ottaa kantaa? 

Keskeisenä demokraattisen talouspäätöksenteon ongelmana tuotiin pienryhmissä esiin talouskeskustelun vaikeaselkoisuus. Talouskeskustelun avartaminen kaipaisi ehdottomasti taloudesta puhumista nykyistä ymmärrettävämmin ja konkreettisemmin. Jos siis olet talousasiantuntija tai talouspäättäjä ja luet tätä tekstiä, muista seuraavan kerran puheenvuoroa pitäessäsi tai haastattelua antaessasi ns. isoäiti-sääntö: esitä asiasi niin selkeästi, että isoäitisikin varmasti sen ymmärtäisi. Ymmärrystä taloudesta voisi lisätä ja keskusteluun rohkaista myös taloustiedon lisääminen opetuksessa. Pelkkiä koulussa tarjottavia yrittäjyysopintoja ei pidetty riittävän kattavina tähän tarpeeseen.

Yksi ehdotettu keino tuoda talouspäätöksenteko lähemmäs kansalaisia olisi tuoda päätöksenteko ylipäänsä lähemmäs kansalaisia. Kaupungeissa se voisi toteutua vaikkapa kaupunginosaparlamenttien avulla. Budjetointia voisi tehdä soveltuvin osin kaupunginosatasolla niin, että alueen rahankäytön prioriteetit määritellään paikallisesti. Hyvinvointialueilla asukkaat voisivat osallistua palveluverkon suunnitteluun, siis esimerkiksi terveyskeskusten sijainneista päättämiseen, missä on pohjimmiltaan kyse rahallisten resurssien jakamisesta. Pienryhmissä myös pohdittiin, että asiantuntija- ja luottamushenkilövetoista talouspäätöksentekoa ei kunnissa vielä välttämättä uskalleta avata laajemmalle osallistumiselle, vaikka kuntalaissa tähän kannustetaan, eikä talousvalmistelusta välttämättä osata viestiä asukkaille ymmärrettävällä tavalla. Luottamuksen lisäämiseksi tarvitaankin vuorovaikutusta kuntalaisten sekä luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden välillä.

Finanssipolitiikan säännöistä keskustelleissa pienryhmissä todettiin, että sääntöjen avaamista tuskin voi odottaa finanssipolitiikan instituutioilta (esim. keskuspankit) itseltään. Keskustelunavauksien täytyy siis tulla demokraattisten instituutioiden piiristä: puolueilta, poliitikoilta, muilta päättäjiltä. Demokratiainnovaatiot, kuten kansalaiskeskustelut, voisivat kenties auttaa politisoimaan talouspäätöksenteon suuria linjoja sortumatta yksinkertaisuksiin ja populismiin. Sekin todettiin, että joskus kriisit pakottavat kääntämään talouspolitiikan kurssia: koronakriisin aikaan Sanna Marinin hallitus luopui hetkellisesti budjetin menokehyksestä (mitä esimerkiksi valtiontalouden tarkastusvirasto paheksui). Toisaalta Ukrainan sodan kohdalla vastaavia poikkeuksia ei (toistaiseksi) ole nähty. 

Kriisit muistuttavat nähdäkseni siitä, kuinka Suomen talous on tiiviisti kytköksissä maailmantalouteen. Monilla suomalaisilla yrityksillä on esimerkiksi tuotantolaitoksia ympäri maailmaa, ja jotkin kotimaiset alat ovat riippuvaisia ulkomailta saapuvasta kausityövoimasta. Silti, kuten Heini Kinnunen totesi puheenvuorossaan, globaalit näkökulmat saavat vähän painoarvoa suomalaisessa talouskeskustelussa.  Monet globaalin talouden ilmiöt ovat toki sellaisia, joihin Suomen tasolla saati kuntatasolla voidaan ainoastaan sopeutua. Tuore esimerkki tästä ovat Yhdysvaltojen viimeaikaiset päätökset tavaroiden tuontitulleista. Sitä suuremmalla syyllä sellaiset talouden ratkaisut, jotka ovat omissa käsissämme, tulisi tehdä demokratian ehdoin.

Puntaroivan demokratian näkökulmasta talouspäätöksenteossa keskeistä on keskustelun moniäänisyys ja päätösten läpinäkyvyys. Ainakin paikallistasolla moniäänisyyttä ja läpinäkyvyyttä voidaan lisätä kansalaispaneelien avulla. Sitran kokeilut osoittavat, että kuntalaisilla on paljon annettavaa, kun kuntataloudessa on ratkottava vaikeita kysymyksiä rajallisten resurssien käytöstä. Talouskeskustelun näkökulmia monipuolistavat myös tutkijat ja kansalaisjärjestöt, kuten Femtie-hanke ja UTAK julkaisuillaan ja puheenvuoroillaan. T&K-päivillä halusimme koota näitä eri näkökulmia saman katon alle ja näin tarjota “pariterapiaa” taloudelle ja demokratialle yhteisten keskustelujen muodossa. Vielä tarvitaan päätöksentekijöitä, jotka haluavat avartaa keskustelua taloudesta myös eri politiikan teon areenoilla. 

DDI:n puolesta haluan lausua vielä kiitokset UTAKille ja Demos Helsingille yhteistyöstä tapahtuman järjestämisessä sekä kaikille osallistujille aktiivisesta keskustelusta! 

Päätöksenteko huoltamolla: mietteitä osallisuudesta ja hyvinvoinnista

Jos edustuksellista demokratiaa kuvaisi kulkuneuvona, se voisi olla vuosituhannen vaihteen nähnyt diesel Volvo. Periaatteessa vielä aivan riittävä menopeli, jolla pääsee paikasta A paikkaan B, mutta joka aina ennen säännöllisiä tarkistuksia aiheuttaa omistajan otsalle kylmän hien ja muutaman levottoman yön. Mutta mitäs muutakaan sitä ajaisi? Öljyt kun vaihtaa säännöllisesti, niin taas päästään muutama vuosi eteenpäin. Viime vuosina on peruutuspeilissä näkynyt aika sankka savu, liekö öljyn laatu nykyään heikompaa? Kovaa ääntä se myös pitää, eikä oikein liukkailla teillä tunnu aina olevan hallussa. Maailmalta kantautuu uutisia uudenlaisista menopeleistä. Sanovat, että ympäristötietoisempi olisi myös ketterämpi ja pitkässä juoksussa järkevämpi, mutta kalliitahan nuo ovat. Ja varmasti hankalia. Ja epämukavia! Volvon penkissä sentään on vuosien saatossa muotoutunut, juuri pehvan muotoinen painauma. Ja turhat piippaukset saa hiljennettyä, kun tuikkaa jätskitikun turvavyön pistokkeeseen. Polkekoot uudistusmieliset pyörillään, kyllä Volvo vie nopeammin ja turvallisesti perille vielä monta vuotta.

Demokratian perusajatus on vahva, modernin päätöksenteon peruskallio, jonka olemassaolo on edellytys länsimaisen yhteiskunnan kehitykselle. Edustuksellisen demokratian taustalla on ajatus siitä, että äänestäjiensä luottamusta nauttivalla on mandaattinsa turvin mahdollisuus tehdä päätöksiä äänestäjiensä puolesta. Tämä oli sinänsä aivan oiva ajatus vielä muutama vuosikymmen sitten. Julkiseen päätöksentekoon eri tasoilla juurtunut edustuksellisuus ei jouda romuttamolle, mutta sen perustoiminnot kaipaavat kipeästi päivitystä. Katsastetaan siis konepellin alle:

Perinteisen, edustuksellisen demokratian legitimiteetti on kriittisessä tilassa kansalaisten etääntyessä puoluepolitiikasta. Samalla kun yhä harvemmalla on puoluekirja povitaskussaan, poliittiset virkanimitykset istuvat syvällä suomalaisessa virantäytössä. Päätöksiä – kaikkiin kansalaisiin vaikuttavia – tehdään siis yhä kutistuvassa piirissä. Kehitys on jo itsessään huolestuttavaa, mutta on heijastus vielä huolestuttavammasta, laajasta hyväosaisuuden eriytymisestä. Päätöksenteon kutistumisen vaikutukset kärjistyvät erityisesti niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat vähemmän osallistuvaan ja yhä huonommin voivaan väestönosaan. Hyvinvoinnin kontekstissa olemme siis päätyneet itseään ruokkivaan kehään, jossa hyvää tarkoittavia päätöksiä tehdään parhaan tiedon ja senhetkisen tilanteen mukaan, mutta lopputuloksena on huonovointisuuden lisääntyminen ja sen myötä osallisuuden väheneminen ja – edelleen – huonoiten voivaan kansanosaan suoraan vaikuttavien palvelujen heikkeneminen.

Vika on siis havaittu ja siihen on kiinnitetty huomiota myös kansainvälisesti. OECD:n luottamusarviointi kiinnittää huomiota ”suomalaiseen paradoksiin”: vaikka kansalaisten luottamus julkisiin instituutioihin on kokonaisuutena tarkasteltuna korkealla tasolla, usko omiin vaikutusmahdollisuuksiimme on pieni verrattuna muihin korkean luottamuksen maihin. Mutta mikä neuvoksi: kuinka lisääntyvä eriarvoisuus, ja sen myötä heikentyvä päätöksenteon osallisuus saadaan korjattua? Raportissa suositellaan mm. osallistavampia valmistelun ja päätöksenteon muotoja ja päätöksenteon avoimuuden lisäämistä.

Kun puhutaan osallistUmisesta ja osallistAmisesta, yhden kirjaimen tarkastelu vie syvemmälle voimasuhteiden pohdintaan. Siinä, missä osallistuva henkilö on positiivisesti assosioituva, aktiivinen ja sosiaalisesta ympäristöstään kiinnostunut kunnon kansalainen, osallistavalla toiminnalla jaetaan mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Lopulta osallistUmisen mahdollisuudet kiteytyvät osallistAmisella luotuihin mahdollisuuksiin ja päätöksentekijöiden kokemuksiin (tai kokemattomuuteen) erilaisista osallistamisen muodoista. Palataan takaisin hyvin- (tai pahoin)vointiin: Vuoden 2022 yhteiskuntatieteilijäksi valittu professori Juho Saari kiinnittää huomiota mm. ylisukupolviseen huono-osaisuuteen ja kehottaa kiinnittämään huomiota onnistumisiin: ”opimme enemmän lastensuojelun jälkihuollon nuorista, jotka ovat päätyneet yliopistoon kuin lastensuojelun jälkihuollon ongelmien loputtomasta nimeämisestä.” Ylisukupolvisen pahoinvoinnin ja sen kohtaamisen ymmärrys lisääntyy vain tietoa vastaanottamalla. Tarinan sankareiksi nousevat siis ne päätöksiä valmistelevat ja tekevät tahot, jotka ymmärtävät osallistamisen merkityksen paitsi hyvinvoinnin lisäämiselle, myös edustuksellisen demokratian vahvistamiselle.

Niin ja löytyyhän siitä Volvostakin ekoteko: kauppakassi kaatui yhdessä kurvissa niin, että pellavansiemenet istuttivat itsensä peräluukun mattoon. Parissa viikossa siellä kasvoi ihan oikea ituviljelmä! Eikös se nyt piisaa, noin niin kuin uudistuksena?

Hanna-Kaisa Pernaa

Kirjoittaja toimii Deliberatiivisen Demokratian Instituutin puheenjohtajana ja tutkijatohtorina Sosiaali- ja terveyshallintotieteen oppiaineessa Vaasan yliopistossa.

Demokratian toteutuminen ei vaadi uutta teknologiaa, vaan periaatteelisuutta

Työhuone Kulmalla kokeiltu arvolähtöisen datan ohjaaman päätöksenteon prosessi päättyi suunnitelman mukaan huhtikuun lopussa. Tässä blogissa on aiemmin kuvattu kokeilu pääpiirteissään ja yksityskohtaisemmin. Työhuone Kulmalla tehtiin siis kehityssuunnitelma ”paikkojen kunnossapitämiseksi ja parantamiseksi” uudenlaisella menetelmällä, jossa vuokralaiset saivat ilmaista arvonsa itselleen ja toisilleen tärkeiden asioiden suhteen, ja päätöksenteko kytkettiin julkilausuttuihin arvoihin.

Jatka lukemista ”Demokratian toteutuminen ei vaadi uutta teknologiaa, vaan periaatteelisuutta”

Seminaari tuo avoimen demokratian tekijät yhteen

Avoin ministeriö ja Deliberatiivisen demokratian instituutti kutsuvat avoimen demokratian kehittäjät, tutkijat ja hyödyntäjät ensimmäiseen aiheelle omistettuun seminaariin Suomessa. Tapahtuma järjestetään osana European Citizens’ Crowdsourcing -hankkeen kansainvälistä seminaarisarjaa keskiviikkona 11. lokakuuta Eurooppasalissa Helsingissä.

Jatka lukemista ”Seminaari tuo avoimen demokratian tekijät yhteen”