Kirjoittaja: Tomi Lassi, ECP-koordinaattori, Deliberatiivisen demokratian instituutti ry
Deliberatiivisen demokratian instituutti (DDI) on osa kansainvälistä Sortition Network -verkostoa, joka osallistuu EU-kansalaispaneelien järjestämiseen. Sortition voitti EU-komission kilpailutuksen ja vastaa eurooppalaisten kansalaispaneelien osallistujien rekrytoinnista vuosina 2026–2028. DDI huolehtii Suomen osuudesta tässä työssä.
Touko–kesäkuussa 2026 rekrytoitiin osallistujia European Citizens’ Panel on Democratic Resilience -paneeliin jalkautumalla Sortitionin satunnaisesti valitsemille asuinalueille Oulussa, Mynämäellä ja Riihimäellä. Alueet käytiin järjestelmällisesti läpi ovelta ovelle: ovensa avanneet kutsuttiin henkilökohtaisesti rekisteröitymään paneelin mahdollisiksi osallistujiksi, muille jätettiin kutsu postilaatikkoon. Rekrytointityö nosti jälleen esiin kysymyksen, jota satunnaisotantaan perustuvissa kansalaispaneeleissa ei saisi ohittaa: miten varmistetaan, että osallistumisen mahdollisuus on aidosti saavutettavissa myös niille, jotka eivät tavallisesti osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun?
Kolme suomalaista Brysselissä
Tätä kirjoittaessani tämän EU-kansalaispaneelin kolme suomalaista osallistujaa ovat juuri kotiutuneet Brysselistä paneelin ensimmäisestä tapaamisesta. He liittyivät 150 satunnaisotannalla valitun EU-kansalaisen joukkoon, joka kokoontui pohtimaan, miten demokratian kriisinkestävyyttä voitaisiin vahvistaa Euroopassa. Paneelin aiheena on siis tällä kertaa demokraattinen resilienssi eli demokratian kyky kestää ja selviytyä erilaisista ulkoisista ja sisäisistä paineista. Keskustelun teemoja olivat muun muassa disinformaatio, luotettava tieto, medialukutaito, kansalaisten osallistumismahdollisuudet ja luottamus demokraattisiin instituutioihin.
Kokonaisuuteen kuuluu myös kaikille avoin verkkokeskustelu. Sen kautta muutkin kuin paneelin jäsenet voivat tuoda esiin näkemyksiään demokratian vahvistamisesta. Kansalaispaneelissa puolestaan nämä 150 satunnaisesti valittua ihmistä saavat aikaa perehtyä aiheeseen, kuulevat erilaisia asiantuntijanäkökulmia ja keskustelevat niistä yhdessä. Tavoitteena on, että paneeli muodostaa keskustelun perusteella suosituksia Euroopan komissiolle. Näin verkkokeskustelu ja kansalaispaneeli täydentävät toisiaan: toinen tarjoaa laajan osallistumiskanavan, toinen mahdollistaa syvällisen ja puntaroivan keskustelun pienemmässä, väestöä monipuolisesti edustavassa joukossa.
Tällä kertaa olin ensimmäistä kertaa itse päävastuussa suomalaisten osallistujien rekrytoinnista. Rekrytoinnissa lähestyttiin tällä kertaa ihmisiä Oulussa, Mynämäellä ja Riihimäellä arvan osoittamilla asuinalueilla. Tarkoituksena ei siis ole löytää ihmisiä, jotka oma-aloitteisesti ilmoittautuvat mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin, vaan erityisesti tavoittaa myös niitä, jotka eivät yleensä siihen aktiivisesti osallistu. Tässä kohtaa törmätään osallistumisen paradoksiin. Ihmiset, joilla on paljon kokemusta matkustamisesta, kansainvälisestä kanssakäymisestä ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta, kokevat tällaisen mahdollisuuden yleensä melko vaivattomaksi. Itse olen matkustanut nuoresta lähtien paljon ja tottunut käyttämään useita kieliä. Siksi minun on täytynyt tässä prosessissa tietoisesti pysähtyä pohtimaan, kuinka erilaiselta sama tilanne voi tuntua ihmiselle, jonka elämässä ulkomaanmatkat, kansainväliset kohtaamiset tai yhteiskunnallinen keskustelu eivät ole arkipäivää.
Osallistumisen esteet eivät välttämättä ole suuria yksittäisiä ongelmia. Ne voivat muodostua monesta pienestä kynnyksestä. Miten vastaan tuntemattomalle ihmiselle, joka tulee kertomaan kansalaispaneelista? Uskallanko lähteä mukaan? Pärjäänkö matkalla? Miten löydän Brysselissä oikeaan paikkaan? Miten keskustelen muiden eurooppalaisten kanssa? Mitä jos en tiedä tarpeeksi EU:sta tai käsiteltävästä aiheesta?
Ketkä pääsevät aidosti mukaan
Myös paneelissa ja koko prosessissa käytettävä kieli on kiinnostava pohdinnan aihe. Paneelin osallistujille järjestetään laadukas tulkkaus omalle äidinkielelle, joten kielitaito ei muodostu varsinaiseksi esteeksi keskustelulle. Silti vieraskielisessä ja kansainvälisessä ympäristössä toimiminen voi jännittää. Viestintä tuntemattomien ihmisten kanssa voi olla tottumattomalle haastavaa jopa omalla äidinkielellä, varsinkin jos keskustellaan aiheista, joita ei ole omassa arkielämässään tottunut juurikaan ruotimaan.
Siksi tasa-arvoinen osallistuminen ei tarkoita vain sitä, että kaikille tarjotaan sama mahdollisuus. On huolehdittava myös siitä, että erilaisista lähtökohdista tulevilla ihmisillä on tosiasialliset mahdollisuudet käyttää tämä mahdollisuus. Kansalaispaneelissa tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi huolellista rekrytointia, ennakkomateriaaleja ja henkistä valmistautumista (esimerkiksi yhteiset etätapaamiset ennen ensimmäistä matkaa), matkajärjestelyjen tekemistä mahdollisimman helpoiksi, riittävän selkeää ennakkoviestintää ja tukea sekä turvallisen keskusteluympäristön rakentamista.
Tämä on tärkeää siksi, että perinteisissä osallistumisen muodoissa kansalaisaktiivisuus kasautuu helposti samoille ihmisille. Puolueissa, järjestöissä, valtamediassa ja muilla julkisen keskustelun areenoilla ihmiset, joilla on valmiiksi aikaa, voimavaroja, tietoa ja kokemusta yhteiskunnallisesta osallistumisesta ovat reilusti yliedustettuja. Erityisen näkyviä ja kuuluvia ovat usein keski-ikäiset ja sitä vanhemmat, keskimääräistä korkeammin koulutetut ja taloudellisesti hyvin toimeentulevat kansalaiset. Tämä ei ole heidän vikansa eikä heidän osallistumistaan pidä vähätellä. Ongelma syntyy siitä, jos heidän näkemyksensä alkavat edustaa mielikuvaamme koko yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Demokratian kestävyys rakentuu osallistujista
Satunnaisotantaan perustuvien kansalaispaneelien keskeinen lupaus lienee tässä. Kun osallistujia ei valita sen perusteella, kuka ilmoittautuu aktiivisesti mukaan, voidaan keskusteluun saada ihmisiä, jotka muuten jäävät helposti yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle. Tavoitteena ei ole löytää valmiita asiantuntijoita vaan rakentaa keskustelutilanne, jossa tavallisten kansalaisten erilaiset kokemukset pääsevät aidosti vaikuttamaan lopputulokseen.
Tämän vuoksi rekrytointi on paljon muutakin kuin tekninen vaihe ennen varsinaista kansalaispaneelia. Se on olennainen osa deliberatiivisen prosessin laatua. Jos tietynlaisten ihmisten on lähtökohtaisesti helpompi sanoa kutsulle kyllä kuin toisten, pelkkä satunnaisotanta ei vielä takaa moninaista osallistujajoukkoa.
Ehkä juuri tässä piilee kansalaispaneelien järjestämisen suurin käytännön haaste – ja samalla niiden suurin mahdollisuus. On tehtävä paljon työtä, jotta mukaan saadaan myös ihmisiä, jotka eivät normaalisti osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta kun siinä onnistutaan, lopputulos voi olla jotakin sellaista, mihin perinteisillä osallistumisen tavoilla ei koskaan päästä.
Tällä hetkellä kolme suomalaista osallistujaa on juuri palannut Brysselistä ensimmäisestä EU-tason kansalaispaneelistaan ja varmasti miettii prosessin seuraavia vaiheita: etätapaamisena järjestettävää toista työstöviikonloppua lokakuussa sekä paneelin johtopäätökset ja julkilausuman viimeistelevää uutta reissua Brysseliin marraskuussa. Tämä heidän matkansa on pieni osa suurempaa eurooppalaista prosessia, jossa pyritään selvittämään, miten demokratia voisi kestää paremmin muuttuvan toimintaympäristön paineita. Samalla se muistuttaa konkreettisesti siitä, että demokraattinen resilienssi ei ole vain tai edes pääasiassa instituutioiden ominaisuus. Resilienssiin vaikuttaa erityisesti se, ketkä pääsevät aidosti mukaan keskustelemaan demokratiasta, millä edellytyksillä he voivat osallistua ja kuinka hyvin he täten saavuttavat osallisuuden tunnetta yhteiskunnassamme ja laajemmin osana eurooppalaista demokratiaa.
