Kirjoittaja: Katariina Kulha
Valtionvelka, talous ja säästöt ovat viime vuodet olleet julkisen keskustelun kestoaiheita Suomessa, mutta keskustelussa tuntuu harvoin kuuluvan muiden kuin virallisten talousviisaiden, huippuvirkamiesten ja valtakunnanpoliitikkojen ääni. Päätimme siksi avata DDI:n toimintavuoden 2025 keskustelulla taloudesta ja demokratiasta. Vuotuisessa tutkimus- ja kehityspäivässä halusimme herätellä ajatuksia talouspäätöksenteon avoimuudesta ja kysyimme, ovatko talous ja demokratia etääntyvä pari? Päivän teeman inspiroimana Demos Helsingin tiloihin kokoontui tammikuisena perjantaiaamuna liki nelikymmenhenkinen joukko aihetta puntaroimaan. Summaan alla päivän sisältöä ja omia oivalluksiani keskusteluista.
Pöyhiäksemme talouspäätöksentekoa eri näkökulmista olimme kutsuneet aamun avaajiksi kolme puhujaa: Pauli Salorannan Sitrasta, Heini Kinnusen Femtie-hankkeesta ja Lauri Holapan Uuden talousajattelun keskus UTAKista.
Pauli Saloranta esitteli puheenvuorossaan Sitran kokeiluja, joissa satunnaisvalitut kansalaispaneelit osallistuivat kotikuntiensa talouden suunnitteluun ottamalla kantaa johonkin keskeiseen kuntansa talouden kysymykseen, esimerkiksi säästöjen kohdentamiseen kunnan tiukassa taloustilanteessa. Kansalaispaneelit tekivät suosituksia kunnan luottamustoimijoille ja valmistelijoille päätöksenteon tueksi, ja suosituksia myös huomioitiin kuntien budjeteissa. Paulin esittelemistä tuloksista oman huomioni kiinnitti se, että ainakin osa paneeleista painotti pitkäjänteisyyden tarvetta talouspäätöksenteossa: esimerkiksi ennaltaehkäiseviä palveluita puolustettiin. Jyväskylässä kansalaispaneeli oli puolestaan todennut, että kaupungin talouden tasapainotuksessa on otettava huomioon myös muiden hallinnon tasojen (valtio ja hyvinvointialue) toteuttamat säästöt, kun säästöjen kohdentumista mietitään. Kuntalaiset siis hahmottivat taloutta kokonaisuutena, eivät vain siilomaisesti joko valtio-, alue- tai kuntatason kautta.
Heini Kinnusen puheenvuoro otsikolla “Talouskeskustelun inklusiivisuus Suomessa” pohjautui Femtie-tutkimushankkeen tuloksiin, joista oli myös julkaistu hiljattain kirja. Heini kiinnitti puheenvuorossaan huomiota julkisen talouskeskustelun ulossulkevuuteen: yhtäältä tiedostamatta tai tietoisesti käytetty asiantuntija-jargon tekee talousaiheista tarpeettoman vaikeaselkoisia, ja toisaalta ei-talousasiantuntijoiksi mielletyt, taloudesta puhuvat henkilöt saattavat kohdata puheenvuorojensa vähättelyä henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi, esimerkiksi naiset sukupuolensa perusteella. Avoimelle ja yhdenvertaiselle päätöksenteolle tällaiset ulossulkevat keskustelun piirteet ovat tietenkin myrkkyä, sillä ne köyhdyttävät päätöksiin liittyvien näkökulmien kirjoa. Heini huomautti myös, että talouspoliittisissa keskustelussa monet hyvin poliittisekin päätökset esitetään välillä teknisinä, ei-poliittisina kysymyksinä.
Politiikan ja talouspäätöksenteon suhdetta valotti puheenvuorossaan lisää UTAKin Lauri Holappa, joka tarkasteli taloutta ja demokratiaa finanssipolitiikan sääntöjen näkökulmasta. Finanssipolitiikan säännöt tarkoittavat erilaisia ohjenuoria ja lakeja, joilla valtiot pyrkivät pitämään taloutensa tasapainossa – siis usein rajoittamaan liiallista menojen kasvua ja velkaantumista. Suomessa esimerkki tällaisesta säännöstä ovat valtion budjetin menokehykset, joita puolueet hallituksen kokoonpanoon katsomatta yhteistuumin budjettia laatiessaan noudattavat. Myös EU:lla on omat sääntönsä jäsenvaltioiden velanottoon liittyen.
Finanssipolitiikan säännöt ikään kuin rajaavat tietyt talouspolitiikan kysymykset pois poliittisen päätöksenteon agendalta, kun vaikkapa hyväksyttävä valtion velkaantumisen aste tulee annettuna. Tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä Laurin mukaan monet sääntöjen perustana olevat oletukset ovat puhtaasti teoreettisia eivätkä kuvaa talousjärjestelmän tosiasiallista toimintaa. Säännöt ovat myös epäsuhtaiset sikäli, että ne kyllä pyrkivät estämään liiallisen menojen kasvun, mutta eivät liian kireitä leikkauksia, vaikka leikkaukset uhkaisivat talouden tasapainoa. Poliitikkoa, joka yrittää kyseenalaistaa finanssipoliittisia sääntöjä, ei puolestaan katsota hyvällä.
Laurin puheenvuoro herätti ainakin itseni kysymään, onko poliittinen päätöksenteko alisteista talouden säännöille, kun tilanteen pitäisi – ainakin demokratian näkökulmasta – olla toisin päin? Alustuksien jälkeen järjestetyssä avoimessa paneelikeskustelussa asia pohditutti myös. Se, miten rahavirtoja, materiaa ja työtä yhteiskunnassa ohjataan, koskettaa ihan jokaista, ja niinpä myös muiden kuin talousasiantuntijoiden pitäisi näihin kysymyksiin voida ottaa kantaa. Silti taloutta koskeva päätöksenteko tuntuu paikoin valuneen itseni kaltaisten “rivikansalaisten” ulottumattomiin sekä ymmärryksen että demokraattisen kontrollin osalta.
Viime vuosina Suomen kunnissa on kyllä yleistynyt vauhdilla osallistuva budjetointi, mutta siinä summat ovat pieniä suhteessa kunnan koko budjettiin, ja valta varojen kohdistamisesta rajattua. Kunnan talouden suunnitteluun osallistuvat kansalaispaneelit sen sijaan ottavat laajemmin kantaa talouteen. Kenties tällaiset kuntatason demokratiainnovaatiot yleistyessään auttavat avaamaan keskustelua talouspäätöksenteon periaatteista myös valtakunnallisella tasolla, ikään kuin alhaalta ylöspäin.
Aamupäivän mittainen tapahtuma päättyi pienryhmäkeskusteluihin, joissa pohdittiin etenkin kolmea kysymystä:
- Mitä pitäisi tehdä talouspäätöksenteon demokraattisuuden lisäämiseksi?
- Ketkä ovat ratkaisevia toimijoita talouspäätöksenteon demokraattisuuden lisäämisessä?
- Mihin kysymyksiin talouspäätöksenteossa erityisesti kansalaisten pitäisi voida ottaa kantaa?
Keskeisenä demokraattisen talouspäätöksenteon ongelmana tuotiin pienryhmissä esiin talouskeskustelun vaikeaselkoisuus. Talouskeskustelun avartaminen kaipaisi ehdottomasti taloudesta puhumista nykyistä ymmärrettävämmin ja konkreettisemmin. Jos siis olet talousasiantuntija tai talouspäättäjä ja luet tätä tekstiä, muista seuraavan kerran puheenvuoroa pitäessäsi tai haastattelua antaessasi ns. isoäiti-sääntö: esitä asiasi niin selkeästi, että isoäitisikin varmasti sen ymmärtäisi. Ymmärrystä taloudesta voisi lisätä ja keskusteluun rohkaista myös taloustiedon lisääminen opetuksessa. Pelkkiä koulussa tarjottavia yrittäjyysopintoja ei pidetty riittävän kattavina tähän tarpeeseen.
Yksi ehdotettu keino tuoda talouspäätöksenteko lähemmäs kansalaisia olisi tuoda päätöksenteko ylipäänsä lähemmäs kansalaisia. Kaupungeissa se voisi toteutua vaikkapa kaupunginosaparlamenttien avulla. Budjetointia voisi tehdä soveltuvin osin kaupunginosatasolla niin, että alueen rahankäytön prioriteetit määritellään paikallisesti. Hyvinvointialueilla asukkaat voisivat osallistua palveluverkon suunnitteluun, siis esimerkiksi terveyskeskusten sijainneista päättämiseen, missä on pohjimmiltaan kyse rahallisten resurssien jakamisesta. Pienryhmissä myös pohdittiin, että asiantuntija- ja luottamushenkilövetoista talouspäätöksentekoa ei kunnissa vielä välttämättä uskalleta avata laajemmalle osallistumiselle, vaikka kuntalaissa tähän kannustetaan, eikä talousvalmistelusta välttämättä osata viestiä asukkaille ymmärrettävällä tavalla. Luottamuksen lisäämiseksi tarvitaankin vuorovaikutusta kuntalaisten sekä luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden välillä.
Finanssipolitiikan säännöistä keskustelleissa pienryhmissä todettiin, että sääntöjen avaamista tuskin voi odottaa finanssipolitiikan instituutioilta (esim. keskuspankit) itseltään. Keskustelunavauksien täytyy siis tulla demokraattisten instituutioiden piiristä: puolueilta, poliitikoilta, muilta päättäjiltä. Demokratiainnovaatiot, kuten kansalaiskeskustelut, voisivat kenties auttaa politisoimaan talouspäätöksenteon suuria linjoja sortumatta yksinkertaisuksiin ja populismiin. Sekin todettiin, että joskus kriisit pakottavat kääntämään talouspolitiikan kurssia: koronakriisin aikaan Sanna Marinin hallitus luopui hetkellisesti budjetin menokehyksestä (mitä esimerkiksi valtiontalouden tarkastusvirasto paheksui). Toisaalta Ukrainan sodan kohdalla vastaavia poikkeuksia ei (toistaiseksi) ole nähty.
Kriisit muistuttavat nähdäkseni siitä, kuinka Suomen talous on tiiviisti kytköksissä maailmantalouteen. Monilla suomalaisilla yrityksillä on esimerkiksi tuotantolaitoksia ympäri maailmaa, ja jotkin kotimaiset alat ovat riippuvaisia ulkomailta saapuvasta kausityövoimasta. Silti, kuten Heini Kinnunen totesi puheenvuorossaan, globaalit näkökulmat saavat vähän painoarvoa suomalaisessa talouskeskustelussa. Monet globaalin talouden ilmiöt ovat toki sellaisia, joihin Suomen tasolla saati kuntatasolla voidaan ainoastaan sopeutua. Tuore esimerkki tästä ovat Yhdysvaltojen viimeaikaiset päätökset tavaroiden tuontitulleista. Sitä suuremmalla syyllä sellaiset talouden ratkaisut, jotka ovat omissa käsissämme, tulisi tehdä demokratian ehdoin.
Puntaroivan demokratian näkökulmasta talouspäätöksenteossa keskeistä on keskustelun moniäänisyys ja päätösten läpinäkyvyys. Ainakin paikallistasolla moniäänisyyttä ja läpinäkyvyyttä voidaan lisätä kansalaispaneelien avulla. Sitran kokeilut osoittavat, että kuntalaisilla on paljon annettavaa, kun kuntataloudessa on ratkottava vaikeita kysymyksiä rajallisten resurssien käytöstä. Talouskeskustelun näkökulmia monipuolistavat myös tutkijat ja kansalaisjärjestöt, kuten Femtie-hanke ja UTAK julkaisuillaan ja puheenvuoroillaan. T&K-päivillä halusimme koota näitä eri näkökulmia saman katon alle ja näin tarjota “pariterapiaa” taloudelle ja demokratialle yhteisten keskustelujen muodossa. Vielä tarvitaan päätöksentekijöitä, jotka haluavat avartaa keskustelua taloudesta myös eri politiikan teon areenoilla.
DDI:n puolesta haluan lausua vielä kiitokset UTAKille ja Demos Helsingille yhteistyöstä tapahtuman järjestämisessä sekä kaikille osallistujille aktiivisesta keskustelusta!
